Samporunous – muinainen mystiikka kiehtoo modernissakin ajassa

Samporunoudeksi kutsutaan niitä kansanrunouden ja Kalevala-eepoksen runoja, joissa kerrotaan ihmelaite Sammosta; viljaa, kultaa ja suolaa tuottavasta myllyä muistuttavasta esineestä. Sammon tarina alkaa vaka vanhan Väinämöisen lähtiessä kosimaan Pohjan akalta tämän tytärtä. Pohjan akka asettaa naimakaupoille ehdoksi Sammon takomisen, mutta siihen tehtävään ei edes mahtimies Väinämöiseltä löydy kykyjä.

Seppä Ilmarinen lähtee Pohjolaan suorittamaan tehtävää, onnistuu valmistamaan Sampo-laitteen, mutta saadakseen Pohjolan emännän tyttären omakseen Ilmarisen on suoritettava muitakin tehtäviä. Niistä suoriuduttuaan hän saa Pohjolan tyttären, joka kuitenkin julmasti kuolee, jolloin Ilmarinen palaa onnettomana kertomaan Väinämöiselle ja Lemminkäiselle Sammon tuottamasta onnesta. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kokoavat sotajoukot ja lähtevät Pohjolaan ryöstämään Sammon. Paluumatkalla merellä Pohjan akka hyökkää sankareiden kimppuun. Taistelun tuoksinassa Sampo hajoaa, putoaa mereen ja sen rannalle huuhtoutuneista osasista saa alkunsa maanviljelys. Meren pohjassa Sammon säilyneet osat jauhavat yhä suolaa, josta meren suolaisuus Kalevalan mukaan johtuu.

Sampo-runo

Kalevala-eepoksen Sampo-runo koostuu 402 säkeestä. Kalevalassa Sampo mainitaan runoissa 1, 7, 10, 15, 19, 38, 39, 42, 43 ja 45. Sampo-tarut kertovat ihmeellisestä laitteesta, kahden kansan välisistä taisteluista, mutta myös oletettavasti kosmisista asioista.

Sampo eli kirjokansi esiintyy kansanrunouden taruissa erimuotoisena niin kojeena kuin nimityksensäkin puolesta.

Sammon syvempää symboliikkaa

Kalevala ja kalevalaissuomalainen mytologia ovat askarruttaneet monia mieliä viimeistään Kalevala-eepoksen julkistamisen myötä.

Ruusu-Risti-lehdessä vuonna 1933 julkaistiin teosofi ja filosofian maisteri Uuno Poreen Sampoa käsittelevä kirjoitus, eräänlainen mietelmä Sammon symboliikasta. Pore ei suinkaan ollut ainoa Sammon todellisesta tarkoituksesta kiinnostunut, vaan suomalaista mytologiaa tutkivat ja analysoivat monet muutkin henkilöt, muun muassa professori Kaarle Krohn sekä kielitieteilijä Emil Nestor Setälä. Heidän mielestään Sampoa käsittelevät runot olisivat saaneet vaikutuksia Skandinaviasta ja olisivat sinänsä olleet verrattain tuoretta kansanperimää. Uuno Pore toi kirjoituksessaan esiin mahdollisen yhteyden Sampo-runojen ja kreikkalaisten kultaisen oinaantaljan välillä viitaten myös Argonautin retkiin. Sampo mielletään jonkinlaiseksi myllyksi. Ajatus saattaisi olla lähtöisin skandinaavisesta Grotte-myllystä.

E.N. Setälä ja uskontotieteilijä Uno Harva arvelivat teoriassaan Sammon tarkoittavan itse asiassa maailmanpylvästä, joka kannattelee taivaankantta.

Sampo-nimen lähdettä on aikoinaan arvuuteltu. Kalevalan koostaja Lönnrot haki nimelle selitystä venäjänkielen “sain Bog” – “itse jumala”- tarkoituksesta. Poreen kirjoituksessa mainitaan M.A. Castron kuulleen matkoillaan Aasiassa muinaisesta temppelistä, jonka mongolialainen nimitys oli sampo ja tiibetiläinen nimitys sangfu, “kaiken onnen salainen lähde”. Sampo-sana on sukua sammakselle, joka merkitsee pylvästä. Tämä saattaisi tukea edellä mainittua maailmanpylväs-teoriaa.

Uuno Pore pohti tutkielmassaan, olisiko Sammon taontaa koskevissa runoissa kyse kuolemattoman, mystisen, taivaallisen ruumiin rakentamisesta. Hän esitti, että Lönnrot olisi toimittanut Kalevalan kansanrunoudesta poiketen siten, että kirjoitetussa Kalevalassa Sampo oli taottava neljästä aineksesta. Syyksi tälle Pore tarjosi ajatusta Lönnrotin vaistomaisesta oivalluksesta neljästä elementistä. Uuni Pore käsittelee kirjoituksessaan hyvin syvällisiä ideoita. Kalevalan arvoitukset kiehtoivat filosofia siinä määrin, että tämä kirjoitti aiheesta Kalevalan arvoitus-nimisen kirjan, joka julkaistiin Ruusu-ristin kautta vuonna 1973.

Sammon maailma kiehtoo yhä

Edelleenkin Sampo-runous innostaa tutkimaan ja tulkitsemaan. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitinen kertoi näkemyksiään Sampo-runosta Kainuun Sanomien haastattelussa huhtikuussa 2016. Laitisen mukaan Sampo on hienoimpia muistiin kirjoitettuja runolauluja; oma maailmansa, jossa ovat läsnä sekä muinainen että tänä päivänä olemassa oleva. Ylivieskalainen Heikki Laitinen on palkittu Lönnrot-palkinnolla, Kalevalakorun kulttuurisäätiön tunnustuspalkinnolla ja säveltaiteen valtionpalkinnolla. Kalevalaseura palkitsee joka kolmas vuosi henkilön, joka tekee toiminnallaan merkittävästi tunnetuksi Kalevalaa, kansanrunoutta tai suomalaista kansalliskulttuuria. Ilkamoiden voisi todeta itse Kalevalaseurankin olevan siis jonkinlainen rahasampo.

Väinämöinen

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen on eräs suomalaisen ja kalevalaisen kansanrunouden voimallisista päähenkilöistä. Väinämöinen esiintyy useissa tarinoissa, jotka ovat aikoinaan säilyneet sukupolvelta toiselle runonlaulannan ansiosta. Kalevalaisen runouden uskotaan syntyneen jo viimeistään rautakaudella.

Kalevalaista runomittaa on käytetty itämerensuomalaisissa kielissä, joissa kansanrunot laulettiin loitsuja lukuun ottamatta. Runomitan nimitys tulee Elias Lönnrotilta, joka kokosi 1800-luvulla keräämänsä aineiston pohjalta Suomen kansalliseepokseksi nostetun Kalevalan. Kalevala-eepoksen runot poikkeavat joiltain osin kansanrunoista, varmasti toimituksellisistakin syistä. Osasyynä lienee myös se, että muistinvaraiset kertomukset ovat aikojen saatossa muotoutuneet erilaisiksi versioiksi, joissa tapahtumissa keskeisessä roolissa olevat henkilöt ja tapahtumien pääpiirteet saattavat poiketa hieman toisistaan. Kalevalan päähenkilöiden perusominaisuudet ja keskinäiset suhteensa ovat kuitenkin aina samanlaiset.

Väinämöisen hahmo

Väinämöinen esitetään ikääntyneenä, parrakkaana miehenä. Useissa runoissa Väinämöisen kerrotaan olleen olemassa jo ennen maailman syntyä, johon hänellä on oma osuutensa. Väinämöinen on voimallinen hahmo, jolla on jumalallisiakin piirteitä. Hän on runonlaulaja ja suuri tietäjä, joka omaa taianomaisia voimia. Hahmona Väinämöinen liittyy vahvasti veteen. Väinämöisen nimen uskotaan juontuvan väinä-sanasta, joka merkitsee hiljalleen virtaavaa vettä, suvantoa, joen suuta, tai salmea. Väinämöisestä kertovissa runoissa on usein jokin opetus. Väinämöisen kiellot ovat kenties jossain määrin verrannollisia kristinuskon kymmeneen käskyyn, ainakin niitä on saatettu pitää jonkinlaisina moraalisina ohjeina. Tarinamuodossa ja runomitassa niitä on ollut helppo opettaa lapsillekin.

Väinämöisen osuus maailman syntyyn

Kalevala-eepoksessa Väinämöisen osuus maailman syntyyn eroaa jossain määrin kansanrunoista. Kansantarinan mukaan Väinämöinen syntyy yksin, tai Iro-neidosta, joka suomalaisen mytologian mukaan oli kolme lasta synnyttänyt neitsyt. Monissa tarinoissa Iro on synnyttänyt juuri Väinämöisen, Joukahaisen ja Ilmarisen, jotka kaikki osallistuvat maailman luomiseen. Kansantarinassa Väinämöinen ratsasti rautaisella hevosella meren päällä, mutta putosi veteen tultuaan ammutuksi hevosen selästä. Vesilintu muni Väinämöisen polvelle, Väinämöinen vavahdutti polveaan, munat putosivat mereen ja siitä sai maailma syntynsä. Väinämöisen liikkeet muokkasivat rantoja ja merenpohjaa.

Kalevala-eepoksessa Väinämöinen syntyy vanhuksena Ilmattaresta, ilman immestä, joka tylsistyi taivaankannella istuskeluun ja laskeutui mereen. Tuuli hedelmöitti Ilmattaren, jonka polvelle pesi sotka. Kun Ilmattaren polvea alkoi kuumottaa ja hän heilautti sitä, sotkan munat putosivat pesästä. Rikkoutuneista munista syntyi maailma. Alkumuna-teoria toistuu maailman syntytarinoissa eri puolilla maailmaa.

Väinämöisen ihmeelliset retket ja uroteot

Vaikka Kalevala ei olisikaan kokonaisuudessaan tuttu, eikä sitä olisi lukenut kuin kenties koulussa, monet tietävät pääpiirteittäin tarinat Väinämöisestä ja Sammon taonnasta, Joukahaisen laulamisesta suohon, Joukahaisen Väinämöiselle vaimoksi lupaamastaan siskosta Ainosta sekä Väinämöisen käynneistä Tuonelassa, kuolleiden maassa. Sieltä Väinämöinen haki oppia veneen tai joissain runoissa reen valmistamiseen.

Väinämöinen lähtee kosioretkelle Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä, jonka Pohjan akka lupaa Väinämöiselle, kunhan tämä takoo sammon. Väinämöinen ei pysty takomaan tuota ihmeellistä myllyn kaltaista laitetta, jolla valmistetaan viljaa, kultaa ja suolaa. Seppä Ilmarinen lähtee suorittamaan tehtävää Väinämöisen puolesta. Ilmarinen suorittaa muitakin tehtäviä, saa neidon vaimokseen, mutta morsian kuolee. Ilmarinen kertoo vihoissaan Väinämöiselle ja Lemminkäiselle, kuinka onnelliseksi Pohjolan väki on tullut Sammon ansiosta. Kolmikko sotajoukkoineen ryöstää Sammon takaisin, mutta paluumatkalla Pohjolan emäntä hyökkää, Väinämöinen lyö tätä airolla, Sampo rikkoutuu ja sen rantaan huuhtoutuneista palasista saa alkunsa maanviljelys. Meren suolaisuuden taas uskottiin johtuvan siitä, että Sammon palaset jauhavat yhä suolaa meren pohjassa.

Väinämöisen tarina päättyy sankarin lähtöön tämän tuomaroitua Marjatta-neitsyen isättömän pojan vietäväksi suolle ja lyötäväksi puulla päähän. Sylivauva puolustautuu puhumalla, syyttää Väinämöistä pahemmista synneistä. Väinämöinen lähtee veneellään vannoen vielä kaivattuna palaavansa.

Suomalainen mytologia

Mytologia tarkoittaa jumalatarustoa. Kyseessä on toisin sanoen kokoelma kansan ja heimojen myyttejä, taruja ja uskomuksia. Suomen mytologia on kehittynyt useiden vuosisatojen kuluessa ja sisältää eri aikakausilta peräisin olevia erityyppisiä kertomuksia. Tosin, mytologiasta puhuttaessa on vaikeaa vetää raja uskonnollisen ja muuten vain myyttisten uskomusten välille. Suomen tunnetuin mytologinen teos on kansanrunoista koottu Kalevala ja suomalainen mytologia on vahvasti sitoutunut suomalaiseen muinaisuskontoon.

Suomalainen muinaisusko tarkoittaa kristillistä ajankautta edeltävänä aikana harjoitettuja uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Suomalaiseen muinaisuskoon liittyvät vahvasti monijumaluus, vainajien palvonta ja tietäjälaitos. Tietäjien uskottiin pitävän tietonsa avulla hallussaan yliluonnollisia voimia. Usein tarujen tietäjät olivat ihmisiä, jotka paransivat sairaita. Muinaisuskon ajoilta jääneissä runoissa ja tarinoissa esiintyi ennen kaikkea sankareita, joiden seikkailuja ne kuvasivat. Kalevalassa sankareista tärkeimpiä olivat tietäjä ja loihtija Väinämöinen ja taidokas seppä Ilmarinen. Jotkut myyttiset kertomukset ovat tietävästi perustuneet aitoihin ihmisiin ja tapahtumiin.

Valitettavasti tarkempia tietoja muinaisuskosta ei ole, sillä niitä kirjattiin tietoja vasta kristinuskon vallattua maan. Valitettavasti kristinuskon myötä melkein kaikki muinaisuskon tavat ja uskomukset hävisivät, kun muinaisuskon harjoittaminen kiellettiin lailla 1600-luvulla. Vanhoista tavoista kertovat kansantarut jatkoivat elämäänsä ihmisten suissa vielä reippaasti 1800-luvun puolelle ja nykyiset juhannus, laskiainen, helasunnuntai, pyhäinpäivä ja joulu ovat jäänteitä alkuperäisuskoista.

Myyttien syntyminen

Myytit ovat kansantarinoita, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti kuinka maailma, ihminen ja luomakunta ovat syntyneet ja niitä on uskottu kerrottavan yli 2000 vuoden ajan. Tunnetuimpia myyttejä ovat antiikin ajan jumalaistarusto sekä germaaniset myytit, mutta suomalaisten myyttihistoria on myös hyvin kattava.

1950-luvulla kansanrunoudentutkija Matti Kuusi jaotteli myyttien synnyt eri aikakausiin tyylikausiteorian mukaisesti. Varhaiskalevalainen aika oli vanhin ja se alkoi kivikaudella ja päättyi pronssikaudella. Tuolta ajalta on peräisin samanistisia myyttejä ja luultavasti myytti maailman synnystä. Shamaanit puolestaan olivat yhteisön jäseniä, joilla uskottiin olevan yliluonnollisia voimia. He olivat parantajia ja ennustajia, jotka toimivat yhteishenkilöinä henkimaailman ja ihmisten maailman välillä.

Sydänkalevalainen aika oli merkittävä aikakausi myyttien syntymälle. Tämä oli rautakausi, joka alkoi Suomessa 500 eaa. Keskikajankalevalainen oli aika ristiretkistä uskonpuhdistukseen ja tuona aikana syntyi paljon merkittäviä paikallisia legendoja ja kansantarinoita kuten kalevalamittainen Elinan surmavirsi. Myöhäiskalevalainen aika oli uskonpuhdistuksesta 1800-luvulle.

Kansalliseepos Kalevala

Kalevala on Elias Lönnrotin eepoksen muodossa julkaisema selvitys suomalaisesta kansanrunoudesta, mytologiasta, kansanuskosta ja kielestä. Kalevala on tiiveistettynä kokoama suomalais-karjalainen runokokoelma ja samalla Suomen ja Karjalan tasavallan kansalliseepos. Kalevalan julkaisua edeltävänä ajankohtana elettiin nousujohteista suomalaisen identiteetin ja suomalaisen kulttuurin nousukautta. Suomalaiset uskoivat identiteettinsä ja kulttuurinsa perustan olevan historiaan. Silloin uskottiin että kansantarinat ja kansanrunous säilyttivät tarinoita mahtavasta menneisyydestä ja kansanperinne oli suuren mielenkiinnon kohteena. Venäjän suurruhtinaskunnan alaisuudessa heräsi uusi tarve suomalaisen kulttuurin puolustamiseksi.

Vuonna 1835 tapahtui kulttuurihistoriallinen mullistus kun Kalevala julkaistiin. Kalevalla on ollut suuri merkitys Suomen historiassa ja suomalaisen kansantunnon ja maailmankuvan muodostumisessa. Sen uskottiin olevan ensimmäinen askel kohti Suomen itsenäistymistä. Tästä rohkaistuneena Lönnrot kehitteli ja paranteli ensimmäistä versiota ja julkaisi uuden Kalevalan vuonna 1849.

Suomalaiset jumalat ja satuolennot

Suomalaisten uskomat jumalat ja haltijaolennot perustuvat suomalaiseen ja karjalaiseen muinaisuskontoon. Tunnetuimpia jumalia olivat säiden herra ylijumala Ukko ja vedenhaltija Ahti. Kalevalasta tuttuja Väinämöistä ja Ilmarista palvottiin kevätkylvön aikoihin. Päivittäiseen elämään vaikuttivat uskomusten mukaan elämänalueiden hallitsijat kuten veden- ja metsänhaltijat sekä tontut. Haltijat eivät olleet uskomusten mukaan niin vahvoja ja mahtavia kuten jumalat. Esi-isien uskottiin myös muuttuneen paikallisiksi haltijoiksi tai suojelushengeksi. Kansantaruissa lueteltiin myös monia hirviöitä ja pahantekijöitä, kuten Vetehinen ja Piru.